Olen viime aikoina ollut ihan kujilla. Minulta loppui unilääkkeet ja rauhottavat, ja rahatilanteen takia ne ovat jääneet apteekin hyllylle kerta toisensa jälkeen. Meillä on parisuhdekriisi, taas kerran, mutta tämä kerta on erilainen. Me etsitään omia osoitteita parhaillaan. Vuoden vaihteesta olisi muutto edessä.
Tässä on paljon käsiteltävää niin minulle, kuin miehellekkin. Lapsi alustavasti olisi isän kanssa samassa osoitteessa, mutta tapaamisoikeudet aiheuttaa meille päänvaivaa. Emme halua tytön kärsivän meidän suhteestamme, joten olemme ajatelleet, että päiväkotipaikka olisi minua lähellä. Siten pystyn olemaan enemmän mukana, näin autottomana ihmisenä, tytön päivissä. Isällä kuitenkin hän nukkuisi yöt, ja sovittuina päivinä olisi äitipäivät. Heittopussiksi me ei suostuta tyttöä tekemään. Minulle itselleni se tietenkin on kauhean vaikea kuvitellakkaan, että en näkisi tyttöä päivittäin. Mutta kai siihen tottuu?
Juttelin omahoitajani kanssa asiasta, ja hän oli sitä mieltä, että tämä järjestely voisi toimiakkin. Minä saisin keskittyä paranemiseen, eikä parisuhde hidastaisi sitä. Tällä hetkellä olemme molemmat uupuneita tilanteeseen, ja kilpailemme siitä kumpi on väsyneempi. Yhteisiä pelisääntöjä ei ole, ja arki kuluu tytön rytmin ylläpitämisessä. Kulutamme miehen kanssa toisemme loppuun, ja kuka muu siitä kärsii, kun se pieni ihminen, joka yhdistää meitä. Yhteisiä vuosia minulla kuitenkin on paljonpaljonpaljon edessä tyttäreni kanssa, eikä isä todellakaan aio viedä tyhmien riitojen takia äitiä lapseltaan. Jos saisin oman pääni tasapainoiseksi, voisin tarjota lapselle paljon enemmän kuin nyt.
Kuollakseni pelkään, että masennus tarttuu lapseeni, ja lapsi joutuu kärsimään äidin vaihtuvista mielialoista. Siksi pidän tätä eroa, ja isälle vastuun antamista lapsesta, pitkän tähtäimen päätöksenä, joka varmasti tuottaa hedelmää tulevaisuudessa.
Kyllä minä pärjään... vai pärjäänkö?
perjantai 21. marraskuuta 2014
tiistai 28. lokakuuta 2014
Kolme kuollutta lasta ja epätoivoinen äiti
Luin hyvän kirjoituksen, joka käsitteli Rautavaaran onnettomuutta. Ajattelin vielä tänään, äitini kanssa puhelimessa puhuessa, että miten joku äiti voi tehdä lapsilleen niin kauhean tempun. Viedä lapsiltaan hengen. Karvat pystyssä kirjoitin nytkin tuon lauseen. Asiaa kuitenkin mielessä pyöriteltyäni, osaan ajatella sitä sen äidin kannalta. Teko oli anteeksiantamaton ja julma, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Äidillä kuitenkin täytyi olla jotain todella rankkaa mielen päällä, ei hän muuten olisi päätynyt noin epätoivoiseen ratkaisuun. Masennusta aivan varmasti oli taustalla, sekä todellisuus oli sillä hetkellä hämärä tälle äidille. Väsymystä? Yksinäisyyttä? Lastenhoidosta kuulemma olivat lasten isän kanssa riidelleet, kun nainen oli ennen onnettomuutta pysäyttänyt bussin.
http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/
http://yle.fi/uutiset/rasanen_rautavaaran_onnettomuus_muistuttaa_perheiden_tukemisen_tarkeydesta/7554701
Miksei tällaisia tilanteita ennakoida? Miksei isä hakenut apua lastensa äidille, jos tiesi tämän olevan väsynyt tilanteeseen? Miksi naisten voimavarat yliarvioidaan jatkuvasti meidän yhteiskunnassa?
Itse olen ollut väsynyt jo yhden lapsen hoidosta. Neuvolassa sanotaan, että se on normaalia pienten lasten vanhemmille. En olisi selvinnyt ilman mieheni apua tänä vuonna, kun väsymys otti minusta vallan. Vaikka vain yksi lapsi meillä onkin. Lapsi sairastaa, sille tulee hampaita sekä yöheräämisiä on edellä mainituista syistä vieläkin. Mies on ne minun puolestani hoitanut jo monta kuukautta. En vain kykene elämään arkea, jos en ole saanut nukuttua.
Tytön ollessa pieni vauva minulle sanottiin, että äiti hoitaa lapsen öisin, koska isä käy töissä. Nyt kun olen koulussa, en vanhempainvapaalla, en pärjäisi mitenkään ilman yöunia. Jos minulla on takana pari huonosti nukuttua yötä, en saa unta enää ollenkaan. Unen saanti vaikeutuu, ja siitä tulee katkonaista. Yliväsyn. Kärsin yliväsymyksestä raskausaikana ja tytön pikkuvauva aikana. Silloin elin täysin sumussa, mutta en sentään kuvitellut ravistelevani vauvaa, tai muuta mitä olen lukenut väsyneiden äitien ajattelevan.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat vasta sen jälkeen, kun tajusin olevani sairas. Kun myönsin masennuksen itselleni. Se oli helpottavaa, ja myös pelottavaa. Mutta avun pyytäminen silti venyi liian pitkälle.
Tutkikaa läheisiänne ja ystäviänne. Huomatkaa se väsymys. Tarjotkaa apua. Oikeasti, koska se pitää saada ajoissa.
http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/
http://yle.fi/uutiset/rasanen_rautavaaran_onnettomuus_muistuttaa_perheiden_tukemisen_tarkeydesta/7554701
Miksei tällaisia tilanteita ennakoida? Miksei isä hakenut apua lastensa äidille, jos tiesi tämän olevan väsynyt tilanteeseen? Miksi naisten voimavarat yliarvioidaan jatkuvasti meidän yhteiskunnassa?
Itse olen ollut väsynyt jo yhden lapsen hoidosta. Neuvolassa sanotaan, että se on normaalia pienten lasten vanhemmille. En olisi selvinnyt ilman mieheni apua tänä vuonna, kun väsymys otti minusta vallan. Vaikka vain yksi lapsi meillä onkin. Lapsi sairastaa, sille tulee hampaita sekä yöheräämisiä on edellä mainituista syistä vieläkin. Mies on ne minun puolestani hoitanut jo monta kuukautta. En vain kykene elämään arkea, jos en ole saanut nukuttua.
Tytön ollessa pieni vauva minulle sanottiin, että äiti hoitaa lapsen öisin, koska isä käy töissä. Nyt kun olen koulussa, en vanhempainvapaalla, en pärjäisi mitenkään ilman yöunia. Jos minulla on takana pari huonosti nukuttua yötä, en saa unta enää ollenkaan. Unen saanti vaikeutuu, ja siitä tulee katkonaista. Yliväsyn. Kärsin yliväsymyksestä raskausaikana ja tytön pikkuvauva aikana. Silloin elin täysin sumussa, mutta en sentään kuvitellut ravistelevani vauvaa, tai muuta mitä olen lukenut väsyneiden äitien ajattelevan.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat vasta sen jälkeen, kun tajusin olevani sairas. Kun myönsin masennuksen itselleni. Se oli helpottavaa, ja myös pelottavaa. Mutta avun pyytäminen silti venyi liian pitkälle.
Tutkikaa läheisiänne ja ystäviänne. Huomatkaa se väsymys. Tarjotkaa apua. Oikeasti, koska se pitää saada ajoissa.
Lamaloma
Minulla on ollut nyt kaksi viikkoa lomaa, tai no toinen viikko on meneillään. Mukavasti loma käytettiin sairasteluun. Ensimmäisen viikon, eli viime viikon, tyttö oli kuumeessa, ja lääkäri löysi korvatulehduksen pitkittyneen flunssan jälkitautina. Eilen tyttö vietiin päiväkotiin, ja minä jäin kotiin sairastamaan. Aivan järkyttävä pöpö! Minä olen hyvin harvoin kunnolla sairaana, onneksi. Kuume saa minut uppoamaan syvälle patjan syövereihin, enkä pääse konttaamatta edes vessaan. Tuo epävakaus saa kaikki tunteet tuntumaan äärimmäisiltä, joten sairaana olen täysin toimintakyvytön. Särkylääkettä en saanut koko päivänä, ja vasta klo 22 aikoihin illalla mies sai tuotua sitä minulle. Koin ihmeparantumisen. Itelläkin ihan naurattaa miten nopeasti olotila voikaan muuttua, kunhan vain on oikeat lääkkeet alla.
Tämän päivän olen vielä toipuillut eilisestä kuolemantaudista(heh), ja ajattelin illan päätteeksi lähteä pitkästä aikaa koiran kanssa kunnon lenkille.
Meillä tosiaan on koulussa, kuten muuallakin kunnallisissa "työpaikoissa", opettajat lomautettuna viikon. Ihme säästöjä, kun sosiaali- ja terveystoimikin on vedetty nuihin mukaan. En saanut tälle viikkoa avohoitoon aikaa, koska heillä oli myös lomautus. Onhan tässä mennyt monta viikkoa jo edellisestä ajasta. Aika vastuutonta kunnan puolesta, mutta onneksi on mennyt nyt paremmin nuiden pikku-ukkojen kanssa pääni sisällä. Ei siellä mitään käskeviä ääniä tosin kuulu, vielä.
Minun ja tytön tämän hetkinen lempparibiisi:
Tämän päivän olen vielä toipuillut eilisestä kuolemantaudista(heh), ja ajattelin illan päätteeksi lähteä pitkästä aikaa koiran kanssa kunnon lenkille.
Meillä tosiaan on koulussa, kuten muuallakin kunnallisissa "työpaikoissa", opettajat lomautettuna viikon. Ihme säästöjä, kun sosiaali- ja terveystoimikin on vedetty nuihin mukaan. En saanut tälle viikkoa avohoitoon aikaa, koska heillä oli myös lomautus. Onhan tässä mennyt monta viikkoa jo edellisestä ajasta. Aika vastuutonta kunnan puolesta, mutta onneksi on mennyt nyt paremmin nuiden pikku-ukkojen kanssa pääni sisällä. Ei siellä mitään käskeviä ääniä tosin kuulu, vielä.
Minun ja tytön tämän hetkinen lempparibiisi:
perjantai 24. lokakuuta 2014
Kaunein harmonia saa alkunsa riitasoinnusta. - Herakleitos
Tänään olen liian positiivinen tuottaakseni luovasti synkkää tekstiä. Suomeksi: en kykene läpikäymään nyt ajatuksia sairauksistani, koska haluan piettää mielen positiivisena! Ihanaa vaihteeksi tälläinen päivä.
Näin ihmeellistä unta viime yönä. Siinä katsoin itseäni peilistä, ja näin kauniin ihmisen. Tiedostin vikani, ja näytin peilissä tavallista rumemmalta, mutta rakastin itseäni silti. Jokaista hiussuortuvaa ja ihovirhettä. En koskaan ennen ole kokenut tuollaista! Se tunne, että olen tyytyväinen itseeni, oli vapauttava. Vaikka se olikin vain unta, se tunne oli vielä herättyänikin muistissa. Pidän tuota merkkinä siitä, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan paranemisessa!
Ensilumi satoi maahan, Lapsi on sairas, ja emme pääse ulos kirmailemaan. Katsellaan kuitenkin ikkunasta valkoista ihmettä, ja koirakin ihmeissään teppasi pihalle pissalle.
Valo on syttynyt tunnelin päähän.
Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä hänestä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. - Demokritos (460-371 eKr.)
torstai 23. lokakuuta 2014
Iso musta koira
Masennus on kuin syöpä. Se kasvaa sinun sisälläsi, ja se huomataan yleensä vasta sitten, kun se on jo paisunut hengenvaaralliseksi. Jotkut eivät edes halua myöntää sen olemassaoloa, eivätkä halua siihen apua.
Minulla kesti ihan liian kauan tunnistaa itsestäni masennus. Pidin itseäni viallisena, ja ajattelin, että parempi vain kuolla pois. Ei minua mikään voi auttaa. Raskauden aikana minulle tehtiin masennustesti. Syytin hormoneja. Mikä siinä on, ettei ihminen voi myöntää tarvitsevansa apua? Miksi on pakko yrittää hammasta purren pärjätä? Miksei voi ottaa apua vastaan, ja näin helpottaa elämäänsä huomattavasti? Itse syytän tästä kasvatustani, ja temperamenttiani. Minulle on aina sanottu, että pitää pärjätä, eikä omista asioista saa puhua tuntemattomille. Pitää olla tarpeeksi vahva huolehtimaan itsestään. Myös oma ylpeyteni kieltää avun pyytämisen. En luota siihen, että joku osaisi auttaa minua. Tai en luottanut ennen kun petin itseni. Yritin vain poistaa ongelmani hävittämällä itseni kokonaan. Eihän syöpääkään selätetä hyppäämällä sillalta, tai ampumalla itseään. Silloin syöpä on voittanut kun ihminen luovuttaa. Samoin on masennuksen kanssa. Elä anna sen voittaa. Se on selätettävissä. Se saattaa uusia, mutta silloin tiedät mitä on vastassa ja miten toimia.
Epävakaa persoonallisuushäiriö ilmestyi elämääni puskasta. En vieläkään oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Tiedän vain, että se on syy siihen, että yksi sekunti olen hyvällä mielellä leikkimässä lapseni kanssa, ja toinen sekunti tuntuu, että maailma kaatuu niskaani, eikä mikään tunnu miltään. Tarkemmin kun miettii, olen ollu epävakaa koko ikäni. Olen lapsesta asti sättinyt itseäni huonosta käytöksestä, koska en ole hallinnut sitä. Ulospäin ihmiset tosin eivät ole ajatelleet minun käyttäytyvän huonosti, mutta itsestäni se tuntuu siltä, koska en hallitse käytöstäni. Olen niin impulsiivinen, enkä pysy itsekään perässä missä mennään. Ihmissuhteita luon helposti, ja tarvitsen sosiaalisuutta elääkseni. En suoraan sanottuna osaa olla yksin. Ristiriidassa sosiaalisuuteni kanssa on se, että en osaa luoda syviä ja pysyviä ihmissuhteita. Tai no, on minulla pitkäaikaisia ystäviä ja paljon kavereita, mutta syvemmät suhteet(kuten parisuhdekkin) kärsivät mielialojeni vaihtelusta. Minulle ei tuota erimiellisyyksien ilmaannuttua vaikeuksia lyödä suhdetta poikki. Olen hyvin tulenarka suuttuessani, ja muutun tunnekylmäksi. Mutta hyvin harvoin minulla on riitoja, inhoan riitelyä. Pakenen kuitenkin ihmissuhteista ristiriitojen ilmaannuttua, enkä osaa käsitellä negatiivisia tunteita. Onneksi olen työskennellyt tämän ongelmani kanssa. Nykyään osaan olla rauhallisempi, ja en koe niin ylitsepääsemätöntä suuttumusta. Masennuslääkkeet ovat tasoittaneet tunnetilojani.
Epävakaus oli syy siihen, miksi yritin tappaa itseni. Se oli yhtäkkinen, pakonomainen tunne. Ihan kuin elämäni olisi tulipalo, ja itsemurha olisi happimaski.
Minulla kesti ihan liian kauan tunnistaa itsestäni masennus. Pidin itseäni viallisena, ja ajattelin, että parempi vain kuolla pois. Ei minua mikään voi auttaa. Raskauden aikana minulle tehtiin masennustesti. Syytin hormoneja. Mikä siinä on, ettei ihminen voi myöntää tarvitsevansa apua? Miksi on pakko yrittää hammasta purren pärjätä? Miksei voi ottaa apua vastaan, ja näin helpottaa elämäänsä huomattavasti? Itse syytän tästä kasvatustani, ja temperamenttiani. Minulle on aina sanottu, että pitää pärjätä, eikä omista asioista saa puhua tuntemattomille. Pitää olla tarpeeksi vahva huolehtimaan itsestään. Myös oma ylpeyteni kieltää avun pyytämisen. En luota siihen, että joku osaisi auttaa minua. Tai en luottanut ennen kun petin itseni. Yritin vain poistaa ongelmani hävittämällä itseni kokonaan. Eihän syöpääkään selätetä hyppäämällä sillalta, tai ampumalla itseään. Silloin syöpä on voittanut kun ihminen luovuttaa. Samoin on masennuksen kanssa. Elä anna sen voittaa. Se on selätettävissä. Se saattaa uusia, mutta silloin tiedät mitä on vastassa ja miten toimia.
Epävakaa persoonallisuushäiriö ilmestyi elämääni puskasta. En vieläkään oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Tiedän vain, että se on syy siihen, että yksi sekunti olen hyvällä mielellä leikkimässä lapseni kanssa, ja toinen sekunti tuntuu, että maailma kaatuu niskaani, eikä mikään tunnu miltään. Tarkemmin kun miettii, olen ollu epävakaa koko ikäni. Olen lapsesta asti sättinyt itseäni huonosta käytöksestä, koska en ole hallinnut sitä. Ulospäin ihmiset tosin eivät ole ajatelleet minun käyttäytyvän huonosti, mutta itsestäni se tuntuu siltä, koska en hallitse käytöstäni. Olen niin impulsiivinen, enkä pysy itsekään perässä missä mennään. Ihmissuhteita luon helposti, ja tarvitsen sosiaalisuutta elääkseni. En suoraan sanottuna osaa olla yksin. Ristiriidassa sosiaalisuuteni kanssa on se, että en osaa luoda syviä ja pysyviä ihmissuhteita. Tai no, on minulla pitkäaikaisia ystäviä ja paljon kavereita, mutta syvemmät suhteet(kuten parisuhdekkin) kärsivät mielialojeni vaihtelusta. Minulle ei tuota erimiellisyyksien ilmaannuttua vaikeuksia lyödä suhdetta poikki. Olen hyvin tulenarka suuttuessani, ja muutun tunnekylmäksi. Mutta hyvin harvoin minulla on riitoja, inhoan riitelyä. Pakenen kuitenkin ihmissuhteista ristiriitojen ilmaannuttua, enkä osaa käsitellä negatiivisia tunteita. Onneksi olen työskennellyt tämän ongelmani kanssa. Nykyään osaan olla rauhallisempi, ja en koe niin ylitsepääsemätöntä suuttumusta. Masennuslääkkeet ovat tasoittaneet tunnetilojani.
Epävakaus oli syy siihen, miksi yritin tappaa itseni. Se oli yhtäkkinen, pakonomainen tunne. Ihan kuin elämäni olisi tulipalo, ja itsemurha olisi happimaski.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Suljettu
Sairaalassa sanoivat, että kun paskoo mustaa, hiili on kulkenut suoliston läpi. Ajattelin, että kaikea sitä pitää elämässä kokea. Varsinkin, kun olin tarkkailuosastolla samassa huoneessa ylimukavan mummon kanssa, ja huoneen vessa oli sänkyni vieressä. Painoin hoitajan kutsunappia mummon puolesta, kun hän oli saanu tarpeensa tehtyä, ja tarvitsi apua päästäkseen vessasta pois. Onneksi mummo oli huonokuuloinen, niin ei ollut niin kiusallista käydä paskomassa hiiltä.
Sairaalasta mies vei minut psykiatriseen sairaalaan. Menin vapaaehtoisesti, koska olin hieman hämilläni siitä, etten voinut kontrolloida itsemurha-ajatuksiani edellisenä päivänä. Vaikka minulla on lapsi... Mikä minä olen?? Olin sitä mieltä, että suljetulle kuulunkin. Ennen osastolle menoa oli tuloselvitys. Vai mikä haastattelu onkaan lääkärin kanssa. Ottivat minut tarkkailuun suljetulle.
Osasto oli todella kolkko, ja kylmät väreet selkärangassa kävelin vaisuna ovista sisään. Mitä jos joku käy kimppuun? Hoitaja sanoi, että eivät he minua sinne toisi, jos se olisi vaarallista. Kaikki muut "potilaat" olivat hirveän vanhoja! Yksi laahusti kuin puolikuollut käytävää edestakaisin. Ei ottanut katsekontaktia keneenkään. Menin huoneeseeni, ja sain kylmän vastaanoton noin 30 vuotiaalta raskaana olevalta pieneltä naiselta, jolla oli sotkuinen tukka eikä meikkiä. Myöhemmin hän kertoi, että hänellä oli skitsofrenia, ja oli osastolla pakosta. Hän ei saisi pitää mahassaan kasvavaa lasta. Kaksi edellistäkin oli huostaanotettu.
Juttelin ja tupakoin parin pappa-ikäisen miehen kanssa. He kertoivat tarinansa, mutta en oikein saanut puheesta selvää. Toisena päivänä näin kaksi nuorta tyttöä. He olivat tulleet myös vasta osastolle, eivätkä olleet poistuneet huoneestaan aiemmin. Eivät tosin olleet huonekavereita. Toinen näytti siltä, että olisi pilvessä. Se oli hänelle 8. kerta osastolla. Toinen tyttö oli todella mukava, ja myös ensimmäistä kertaa siellä. Hänestä tuli ystäväni. Hän oli myös masennuksen takia osastolla, kun ei vain jaksanut kotona enää. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan ollut yrittänyt, miettinyt kyllä monesti.
Päivät meni hitaasti. Luin ensimmäisenä päivänä kirjan, toisena luin osaston lehtiä, kolmantena aloin hengata tyttöjen kanssa ja pelata pelejä. Mies toi minulle suklaata ja tupakkaa. Mies myös käytti tyttöä katsomassa minua. Kerrottiin, että äiti on hoidossa. Miksi en tunne koti-ikävää?? Miksi en kaipaa lastani?? Tuntui kuin tunteet olisivat kuolleet, ja valuneet hiilen mukana ulos minusta. En osannut sanoin kuvailla oloani. Olin kuin tyhjä kuori. Lääkäri sanoi, että näyttää siltä, että minulla olisi epävakaa persoonallisuus. En kuulemma pysy omien tunteiden, tai tunnetilojen perässä. Tai siis, en tunnista omia tunnemuksiani, enkä siksi osaa hallita niitä. Mietin, että miten ihmeessä olen pärjännyt tähän asti elämässäni näinkin hyvin. Miksi minulla on niin paljon kavereita? Miksi he pitävät minusta? Miten olen saanut pidettyä edes jonkulaisen järjestyksen elämässäni? Miksi minulla on maailman ihanin tytär, jolla on maailman paskin äiti? Osastolla olo sai kyllä todella miettimään elämää, ja tajuamaan että pohja on nyt koettu.
Lääkäri oli etäinen, mutta ihan mukava ja ymmärtäväinen. Hän pyysi minua opetuspotilaaksi. Sanoi, että olen niin kova puhumaan, että ottaisi minut mielellään haastateltavaksi lääkärikandien opetustilanteeseen. Puoli luokkaa kuulemma olisi paikalla. Minun omahoitaja vei minut aamulla klo 10 opetustilanteeseen. Lääkäri kertoi, että hän kysyisi minulta kysymyksiä, joiden perusteella kandien pitäisi osata kartoittaa mielenterveyspotilaan tilanne. Kun astuin huoneeseen, se oli täynnä nuoria lääkisopiskelijoita. Koko luokan oli pitänyt tulla paikalle, koska toinen "esimerkki potilas" oli perunnut tulonsa. Toivoin, ettei kukaan tuntisi minua. En uskaltanu katsoa yleisöön, vaan istuin lääkärin viereen huoneen edessä. Katsoin vain häntä, kun vastailin kysymyksiin. Myöhemmin lääkäri kertoi, että kandit olivat tykänneet kauheasti minun haastattelusta. Olikin kyllä värikäs tarina jaettavana...
Osastolla olon aikana minua ehdittiin kutsua venäläiseksi vakoojaksi, MTV3:n vakoojaksi ja näyttelijäksi. Välillä luulivat minua hoitajaksi, ja pari kertaa minulle huusi yksi nainen päin naamaa, että kyllä hän tietää minun puhuvan paskaa hänestä selän takana. Lääkkeet piti käydä ruikuttamassa hoitajilta oikeaan aikaan. Kaksi kolmasosa hoitajista oli muuten miehiä. Puhelinta sai käyttää vain vierailuhuoneessa. Raskaana oleva skitso-huonekaverini kertoi, että sai rauhottavia vasta, kun juoksi yöllä käytävällä alasti. Hän nauraen kertoi. Addiktio? Sama nainen juoksi huoneeseemme riehumaan, rikkoi yöpöydän heittämällä sen lattialle, kun lääkäri ei ollut päästänyt häntä pois osastolta. Silloin osastolla tuli hälytys, ja varmasti kaikki sairaalan mieshoitajat juoksi paikalle. Valehtelematta käytävällä ei mahtunut kävelemään hälytyksen jälkeen. Olin ensimmäinen huoneessa, kun kämppikseni räjähti. Näin hänen juoksevan sinne, ja juoksin perään. Pyysin häntä rauhoittumaan, ettei vauvalle kävisi mitään. En ehtinyt kuitenkaan estää häntä heittämästä yöpöytää. Hoitaja torui minua, koska minun pitäisi kuulemma pitää itseni turvassa. Hah, ironista, minä itsehän olen itseni pahin vihollinen. Skitsokämppis sai kuitenkin niin kovan paukun rauhoittavaa, että nukkui loppupäivän. Menin istumaan hänen sängyn laidalleen, ja silitin mahaa. Vauva ei potkinut. Ei mitään elonmerkkiä. Vauvakin oli rauhoitettu.
Sairaalasta mies vei minut psykiatriseen sairaalaan. Menin vapaaehtoisesti, koska olin hieman hämilläni siitä, etten voinut kontrolloida itsemurha-ajatuksiani edellisenä päivänä. Vaikka minulla on lapsi... Mikä minä olen?? Olin sitä mieltä, että suljetulle kuulunkin. Ennen osastolle menoa oli tuloselvitys. Vai mikä haastattelu onkaan lääkärin kanssa. Ottivat minut tarkkailuun suljetulle.
Osasto oli todella kolkko, ja kylmät väreet selkärangassa kävelin vaisuna ovista sisään. Mitä jos joku käy kimppuun? Hoitaja sanoi, että eivät he minua sinne toisi, jos se olisi vaarallista. Kaikki muut "potilaat" olivat hirveän vanhoja! Yksi laahusti kuin puolikuollut käytävää edestakaisin. Ei ottanut katsekontaktia keneenkään. Menin huoneeseeni, ja sain kylmän vastaanoton noin 30 vuotiaalta raskaana olevalta pieneltä naiselta, jolla oli sotkuinen tukka eikä meikkiä. Myöhemmin hän kertoi, että hänellä oli skitsofrenia, ja oli osastolla pakosta. Hän ei saisi pitää mahassaan kasvavaa lasta. Kaksi edellistäkin oli huostaanotettu.
Juttelin ja tupakoin parin pappa-ikäisen miehen kanssa. He kertoivat tarinansa, mutta en oikein saanut puheesta selvää. Toisena päivänä näin kaksi nuorta tyttöä. He olivat tulleet myös vasta osastolle, eivätkä olleet poistuneet huoneestaan aiemmin. Eivät tosin olleet huonekavereita. Toinen näytti siltä, että olisi pilvessä. Se oli hänelle 8. kerta osastolla. Toinen tyttö oli todella mukava, ja myös ensimmäistä kertaa siellä. Hänestä tuli ystäväni. Hän oli myös masennuksen takia osastolla, kun ei vain jaksanut kotona enää. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan ollut yrittänyt, miettinyt kyllä monesti.
Päivät meni hitaasti. Luin ensimmäisenä päivänä kirjan, toisena luin osaston lehtiä, kolmantena aloin hengata tyttöjen kanssa ja pelata pelejä. Mies toi minulle suklaata ja tupakkaa. Mies myös käytti tyttöä katsomassa minua. Kerrottiin, että äiti on hoidossa. Miksi en tunne koti-ikävää?? Miksi en kaipaa lastani?? Tuntui kuin tunteet olisivat kuolleet, ja valuneet hiilen mukana ulos minusta. En osannut sanoin kuvailla oloani. Olin kuin tyhjä kuori. Lääkäri sanoi, että näyttää siltä, että minulla olisi epävakaa persoonallisuus. En kuulemma pysy omien tunteiden, tai tunnetilojen perässä. Tai siis, en tunnista omia tunnemuksiani, enkä siksi osaa hallita niitä. Mietin, että miten ihmeessä olen pärjännyt tähän asti elämässäni näinkin hyvin. Miksi minulla on niin paljon kavereita? Miksi he pitävät minusta? Miten olen saanut pidettyä edes jonkulaisen järjestyksen elämässäni? Miksi minulla on maailman ihanin tytär, jolla on maailman paskin äiti? Osastolla olo sai kyllä todella miettimään elämää, ja tajuamaan että pohja on nyt koettu.
Lääkäri oli etäinen, mutta ihan mukava ja ymmärtäväinen. Hän pyysi minua opetuspotilaaksi. Sanoi, että olen niin kova puhumaan, että ottaisi minut mielellään haastateltavaksi lääkärikandien opetustilanteeseen. Puoli luokkaa kuulemma olisi paikalla. Minun omahoitaja vei minut aamulla klo 10 opetustilanteeseen. Lääkäri kertoi, että hän kysyisi minulta kysymyksiä, joiden perusteella kandien pitäisi osata kartoittaa mielenterveyspotilaan tilanne. Kun astuin huoneeseen, se oli täynnä nuoria lääkisopiskelijoita. Koko luokan oli pitänyt tulla paikalle, koska toinen "esimerkki potilas" oli perunnut tulonsa. Toivoin, ettei kukaan tuntisi minua. En uskaltanu katsoa yleisöön, vaan istuin lääkärin viereen huoneen edessä. Katsoin vain häntä, kun vastailin kysymyksiin. Myöhemmin lääkäri kertoi, että kandit olivat tykänneet kauheasti minun haastattelusta. Olikin kyllä värikäs tarina jaettavana...
Osastolla olon aikana minua ehdittiin kutsua venäläiseksi vakoojaksi, MTV3:n vakoojaksi ja näyttelijäksi. Välillä luulivat minua hoitajaksi, ja pari kertaa minulle huusi yksi nainen päin naamaa, että kyllä hän tietää minun puhuvan paskaa hänestä selän takana. Lääkkeet piti käydä ruikuttamassa hoitajilta oikeaan aikaan. Kaksi kolmasosa hoitajista oli muuten miehiä. Puhelinta sai käyttää vain vierailuhuoneessa. Raskaana oleva skitso-huonekaverini kertoi, että sai rauhottavia vasta, kun juoksi yöllä käytävällä alasti. Hän nauraen kertoi. Addiktio? Sama nainen juoksi huoneeseemme riehumaan, rikkoi yöpöydän heittämällä sen lattialle, kun lääkäri ei ollut päästänyt häntä pois osastolta. Silloin osastolla tuli hälytys, ja varmasti kaikki sairaalan mieshoitajat juoksi paikalle. Valehtelematta käytävällä ei mahtunut kävelemään hälytyksen jälkeen. Olin ensimmäinen huoneessa, kun kämppikseni räjähti. Näin hänen juoksevan sinne, ja juoksin perään. Pyysin häntä rauhoittumaan, ettei vauvalle kävisi mitään. En ehtinyt kuitenkaan estää häntä heittämästä yöpöytää. Hoitaja torui minua, koska minun pitäisi kuulemma pitää itseni turvassa. Hah, ironista, minä itsehän olen itseni pahin vihollinen. Skitsokämppis sai kuitenkin niin kovan paukun rauhoittavaa, että nukkui loppupäivän. Menin istumaan hänen sängyn laidalleen, ja silitin mahaa. Vauva ei potkinut. Ei mitään elonmerkkiä. Vauvakin oli rauhoitettu.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Kaiken alku
Kirjoitan "erittäin lyhyesti" taustani ja sen matkan minkä olen käynyt tähän päivään asti. Kirjotusvihreitä on joka lauseessa, mutta teksti on silti täysin totta.
Lapsuus
Muistan lapsuudesani eri pelkoja ja ahdistuksia. Ensimmäinen muistikuvani on se, kun olin noin 6 vuotias ja tajusin, että vanhemapani kuolevat joskus. Kuten myös minä itse. Se oli ensimmäinen suuri järkytykseni ja on kaivertunut mieleeni syvästi, vaikka kaikkien lasten se jossain vaiheessa pitää tajuta.
Katsoin äitini ja serkkuni kanssa kauhuelokuvan 7 vuotiaana. Taisi olla ensimmäinen Alien elokuva. Yksitoista vuotiaaksi asti pelkäsin joka ikinen yö, että Alien polttaa reijän seinään ja tappaa minut ja perheeni.
Vuosituhannen vaihteessa, eli 2000 milleniumina, pelkäsin kuollakseni että meteoriitti tuhoaa maapallon. Liekkö olin nähnyt telvisiosta jonkun Maya-dokumentin, ja ottanut sen todesta. Elin kauheassa ahdistuksessa koko viikon ennen uutta vuotta, ja hädintuskin uskalsin mennä katsomaan ilotulituksia taivaalla. Pelkäsin näkeväni meteoriitin tulevan kohti maata. Muistan ajatelleeni, että kuolen mielummin tietämättä millon, kuin katsoen kuolemaa silmiin. Minun oli kuitenkin pakko mennä ulos, koska perhekin meni, enkä halunnut paljastaa pelkoani. Olin tuolloin noin 8 vuotias. Pelkäsin tosin vielä uuden vuoden jälkeenkin että meteoriitti iskee, ja että päivämäärä oli laskettu väärin.
Viiletelin ahdistuksiini välillä, mutta niin harvoin ettei sitä kukaan huomannut. Muistaakseni ensimmäisen kerran 10 vuotiaana. Ahdistukseni oli kurkkua kuristava tunne koko lapsuuden ajan, eniten iltaisin ennen nukkumaan menoa.
Oli minulla kliseisesti myös perheen sisänen ongelma. Isä oli aika-ajoin väkivaltainen ja äkkipikainen suuttuessaan. Äiti käänsi näkemälleen selkänsä. Tai siltä se minusta tuntui. Äiti ja isä riitelivät paljon, ja iltalenkien aikana toivoin äidille ihan ääneen heidän eroaan. Mutta avautumiset olivat silloin suurin virheeni, äiti nimittäin kertoi isälleni ja isä suuttui minuun entistä enemmän. Viimeisen kerran muistan isäni rankaisseen minua fyysisesti kun olin 16 vuotias. Silloin lähdin kotoa, sille paikkakunnalle missä opiskelin, ja en puhunut isälleni yli puoleen vuoteen.
Muistan lapsena vannoneeni tuhansia kertoja, etten koskaan saisi unohtaa miten isä minua on kohdellut, enkä antaa sitä anteeksi. Olen kuitenkin antanut anteeksi.
Teini-ikä
Minut väkisin makasi Afrikkalainen ammattikorkeaopiskelija 17-vuotiaana. Juotti känniin eikä uskonut kieltoa. Sanoin ei kolme kertaa. Myöhemmin sanoin hänelle että en halua suhdetta. Se sopi hänelle vallan mainiosti. Kohta oli kaverinsa ovella. Häneen ihastuin, mutta myöhemmin tajusin minä hän minua oli kokoajan pitänyt. Hyi helvetti sitä häpeää. Halusin vajota maan alle.
Alkoholi, tupakka, häpeä, irtoseksi, väsymys. Sain sentään ammattitutkinnon, ja kahta YO-koetta vaille lakin lukiosta. Arvosanat keskivertoa. Kävin töissä koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Olin naimisissa väkivaltaisen miehen kanssa ja erosin. Vaihdoin miestä lennosta ja syytin itseäni kun mikään suhde ei toimi.
Valmistuttuani ammattikoulusta tein töitä sen verran, että sain vuokran maksettua ja syötyä. Ja juotua tietenkin. Muistan, kun kävellessäni töistä kotiin, ymmärsin ettei minun tunnelini päässä näy valoa. Miltä tuntuikaan olla onnellinen? Rupesin kelaamaan muistoja läpi. Kaikki olivat myrkyllisiä ja mustia. Inhoan menneisyyttä, enkä halua ajatella sitä. Vielä tänäkään päivänä.
"Aikuisuus"
Nyt minulla on kaksivuotias lapsi. Raskaus oli hyvin vaikea. Näin myöhemmin ajateltuna kärsin silloin todella pahoista ahdistuskohtauksista ja masennuksesta. Pelkäsin rappukäytävän äänia, pyörtyilin paniikista kassajonossa. En jaksanut tehdä ruokaa enkä syödä. Sain lihaskramppeja, ja soitin ambulanssin, kun luulin sen olevan sydänkohtaus. Siltä se ainakin tuntui siihen asti, kun kävin kusella ja rakko tyhjeni. Ajattelivat että olen hullu. Kuten varmaan olinkin. Itse pähkäilen kivun johtuneen lihaksien venymisestä mahan kasvaessa. Kuka tietää? Ei ainakaan lääkärit, vaikka viikottain ramppasin terveyskeskuksessa, kun pelkäsin että kipuilu olisi merkki vauvan hädästä.
He vain kirjoittivat minulle sairaslomaa, vaikka en edes ollut töissä. Sain myös neuvolan perheterapeutilta puheapua. Se auttoi suurimpiin ahdistuksiin. Sain myös rauhoittavaa tarvittaessa otettavaksi, sekä melatoniinia unilääkkeeksi.
Kaikesta paskan vuodatuksesta huolimatta olin halunnut omaa vauvaa jo neljä vuotta ennen raskautumista. Tulin raskaaksi miehelle joka lupasi minulle ensimmäisenä lapsen. Ei edes seurusteltu vielä. Plussa uutisen jälkeen muutettiin yhteen.
Suhde on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Otettiin vastuuta yhdessä, vaikkei edes kunnolla tunnettu toisiamme. Mies kertoi plussa-uutisen jälkeen että on ulosotossa. Ajattelin että ihan sama, kuhan vain maksaa velkansa. Velka kasvaa vielä tänäkin päivänä.
Olin 1,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Käytiin perhekahviloissa, muskarissa ja sosiaalistuttiin vauvan kanssa. Kotona en jaksanut siivota tai tehdä ruokaa. Kunhan vauva saa syödäkseen, ajattelin. Olin ihan väsynyt, mutta pärjäsin koska oli pakko. Miehestä ei ollut apua. Se pelasi netissä illat ja kävi töissä päivisin. Erottiin, oltiin yhdessä ja erottiin taas. Mies otti pikavippiä minun nimissäni ja minä tein rikosilmotuksen. Olin varma että suhde ei tule kestämään. Kävin vieraissa, koska meidän suhteessa ei ollut läheisyyttä eikä seksiä. Kaikki tämä ilman huonoa omatuntoa.
Hain ammattikorkeaan, kun kotona olo oli tehdä minut hulluksi. Olen erittäin sosiaalinen ihminen ja tarvitsen aikuisen ihmisen seuraa. Kotona sitä ei saanut, ja vauvojen kanssa liikkuessa muusta ei puhuttu kuin vauvoista. Pääsin ammattikorkeaan. Yritin tehdä töitäkin, mutta en vain pystynyt. Kotona en saanut etusormea väsymykseltä pystyyn töiden jälkeen. Lopetin työt ja jäin nauttimaan viimeisistä kuukausista kotona lapsen kanssa. Näin ainakin sanoin. Todellisuudessa en nauti mistään. Mikään ei tuo iloa minulle. Ahdistuin siitä kun hylkään lapseni päiväkotiin. Ahdistuin siitä kun en kuitenkaan viihtynyt enää kotona. Silti tunsin pientä lämpöä siitä, että pääsen kouluun. Koulusta minä tykkään.
Tämän vuoden kesänä, ennen koulun alkua, itkin sitä etten vain yksinkertaisesti jaksa enää. Väsymys kulutti sohvan jousitukseen kolon, ja matot lojuivat rullalla eteisessä viikkoja, koska niitä ei jaksanut/kiinnostanut/kyennyt mennä tuulettamaan ulos. Mies pakotti yksityiselle lääkäriin, koska omaan terveyskeskukseen ei saanut aikaa kesäpäivystyksen takia. Sain masennustestistä vaikean masennuksen pisteet. Aloitin lääkityksen ja vihdoin kunnolla tajusin, että en ole paska ihminen. Tajusin, että masennus on ollut syyllinen koko ikäni huonoon oloon. Jaksoin lähteä urheilemaan. Mies ei antanut vaihtoehtoja, vaan pakotti, jotta saisin energiaa liikunnasta. Aloin uskoa siihen, että jaksan käydä koulun loppuun kunnialla. Silmäni olivat avautuneet, ja tuntui että olin hukannut 20 vuotta elämästäni masennukselle. Tosin en tiedä täyttääkö lapsuuteni masennuksen kriteerit. Mutta kuitenkin, hetken kaikki oli hyvin!
Koulun alkaessa joka viikkoa piti repässä kännit luokan seurana. Oli kuulemma tärkeää tutustua luokkaan. Kissanristiäisiä oli tarjolla melkein joka päivälle, mutta rajoitin sentään kerta/viikko. Halusin erota miehestä. Sekoilin humalassa. Alkoholi ei sovi yhteen masennuslääkkeiden kanssa, nyt sen tiedän. Kuukauden jälkeen koulun alkamisesta yritin itsemurhaa.
Lapsuus
Muistan lapsuudesani eri pelkoja ja ahdistuksia. Ensimmäinen muistikuvani on se, kun olin noin 6 vuotias ja tajusin, että vanhemapani kuolevat joskus. Kuten myös minä itse. Se oli ensimmäinen suuri järkytykseni ja on kaivertunut mieleeni syvästi, vaikka kaikkien lasten se jossain vaiheessa pitää tajuta.
Katsoin äitini ja serkkuni kanssa kauhuelokuvan 7 vuotiaana. Taisi olla ensimmäinen Alien elokuva. Yksitoista vuotiaaksi asti pelkäsin joka ikinen yö, että Alien polttaa reijän seinään ja tappaa minut ja perheeni.
Vuosituhannen vaihteessa, eli 2000 milleniumina, pelkäsin kuollakseni että meteoriitti tuhoaa maapallon. Liekkö olin nähnyt telvisiosta jonkun Maya-dokumentin, ja ottanut sen todesta. Elin kauheassa ahdistuksessa koko viikon ennen uutta vuotta, ja hädintuskin uskalsin mennä katsomaan ilotulituksia taivaalla. Pelkäsin näkeväni meteoriitin tulevan kohti maata. Muistan ajatelleeni, että kuolen mielummin tietämättä millon, kuin katsoen kuolemaa silmiin. Minun oli kuitenkin pakko mennä ulos, koska perhekin meni, enkä halunnut paljastaa pelkoani. Olin tuolloin noin 8 vuotias. Pelkäsin tosin vielä uuden vuoden jälkeenkin että meteoriitti iskee, ja että päivämäärä oli laskettu väärin.
Viiletelin ahdistuksiini välillä, mutta niin harvoin ettei sitä kukaan huomannut. Muistaakseni ensimmäisen kerran 10 vuotiaana. Ahdistukseni oli kurkkua kuristava tunne koko lapsuuden ajan, eniten iltaisin ennen nukkumaan menoa.
Oli minulla kliseisesti myös perheen sisänen ongelma. Isä oli aika-ajoin väkivaltainen ja äkkipikainen suuttuessaan. Äiti käänsi näkemälleen selkänsä. Tai siltä se minusta tuntui. Äiti ja isä riitelivät paljon, ja iltalenkien aikana toivoin äidille ihan ääneen heidän eroaan. Mutta avautumiset olivat silloin suurin virheeni, äiti nimittäin kertoi isälleni ja isä suuttui minuun entistä enemmän. Viimeisen kerran muistan isäni rankaisseen minua fyysisesti kun olin 16 vuotias. Silloin lähdin kotoa, sille paikkakunnalle missä opiskelin, ja en puhunut isälleni yli puoleen vuoteen.
Muistan lapsena vannoneeni tuhansia kertoja, etten koskaan saisi unohtaa miten isä minua on kohdellut, enkä antaa sitä anteeksi. Olen kuitenkin antanut anteeksi.
Teini-ikä
Minut väkisin makasi Afrikkalainen ammattikorkeaopiskelija 17-vuotiaana. Juotti känniin eikä uskonut kieltoa. Sanoin ei kolme kertaa. Myöhemmin sanoin hänelle että en halua suhdetta. Se sopi hänelle vallan mainiosti. Kohta oli kaverinsa ovella. Häneen ihastuin, mutta myöhemmin tajusin minä hän minua oli kokoajan pitänyt. Hyi helvetti sitä häpeää. Halusin vajota maan alle.
Alkoholi, tupakka, häpeä, irtoseksi, väsymys. Sain sentään ammattitutkinnon, ja kahta YO-koetta vaille lakin lukiosta. Arvosanat keskivertoa. Kävin töissä koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Olin naimisissa väkivaltaisen miehen kanssa ja erosin. Vaihdoin miestä lennosta ja syytin itseäni kun mikään suhde ei toimi.
Valmistuttuani ammattikoulusta tein töitä sen verran, että sain vuokran maksettua ja syötyä. Ja juotua tietenkin. Muistan, kun kävellessäni töistä kotiin, ymmärsin ettei minun tunnelini päässä näy valoa. Miltä tuntuikaan olla onnellinen? Rupesin kelaamaan muistoja läpi. Kaikki olivat myrkyllisiä ja mustia. Inhoan menneisyyttä, enkä halua ajatella sitä. Vielä tänäkään päivänä.
"Aikuisuus"
Nyt minulla on kaksivuotias lapsi. Raskaus oli hyvin vaikea. Näin myöhemmin ajateltuna kärsin silloin todella pahoista ahdistuskohtauksista ja masennuksesta. Pelkäsin rappukäytävän äänia, pyörtyilin paniikista kassajonossa. En jaksanut tehdä ruokaa enkä syödä. Sain lihaskramppeja, ja soitin ambulanssin, kun luulin sen olevan sydänkohtaus. Siltä se ainakin tuntui siihen asti, kun kävin kusella ja rakko tyhjeni. Ajattelivat että olen hullu. Kuten varmaan olinkin. Itse pähkäilen kivun johtuneen lihaksien venymisestä mahan kasvaessa. Kuka tietää? Ei ainakaan lääkärit, vaikka viikottain ramppasin terveyskeskuksessa, kun pelkäsin että kipuilu olisi merkki vauvan hädästä.
He vain kirjoittivat minulle sairaslomaa, vaikka en edes ollut töissä. Sain myös neuvolan perheterapeutilta puheapua. Se auttoi suurimpiin ahdistuksiin. Sain myös rauhoittavaa tarvittaessa otettavaksi, sekä melatoniinia unilääkkeeksi.
Kaikesta paskan vuodatuksesta huolimatta olin halunnut omaa vauvaa jo neljä vuotta ennen raskautumista. Tulin raskaaksi miehelle joka lupasi minulle ensimmäisenä lapsen. Ei edes seurusteltu vielä. Plussa uutisen jälkeen muutettiin yhteen.
Suhde on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Otettiin vastuuta yhdessä, vaikkei edes kunnolla tunnettu toisiamme. Mies kertoi plussa-uutisen jälkeen että on ulosotossa. Ajattelin että ihan sama, kuhan vain maksaa velkansa. Velka kasvaa vielä tänäkin päivänä.
Olin 1,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Käytiin perhekahviloissa, muskarissa ja sosiaalistuttiin vauvan kanssa. Kotona en jaksanut siivota tai tehdä ruokaa. Kunhan vauva saa syödäkseen, ajattelin. Olin ihan väsynyt, mutta pärjäsin koska oli pakko. Miehestä ei ollut apua. Se pelasi netissä illat ja kävi töissä päivisin. Erottiin, oltiin yhdessä ja erottiin taas. Mies otti pikavippiä minun nimissäni ja minä tein rikosilmotuksen. Olin varma että suhde ei tule kestämään. Kävin vieraissa, koska meidän suhteessa ei ollut läheisyyttä eikä seksiä. Kaikki tämä ilman huonoa omatuntoa.
Hain ammattikorkeaan, kun kotona olo oli tehdä minut hulluksi. Olen erittäin sosiaalinen ihminen ja tarvitsen aikuisen ihmisen seuraa. Kotona sitä ei saanut, ja vauvojen kanssa liikkuessa muusta ei puhuttu kuin vauvoista. Pääsin ammattikorkeaan. Yritin tehdä töitäkin, mutta en vain pystynyt. Kotona en saanut etusormea väsymykseltä pystyyn töiden jälkeen. Lopetin työt ja jäin nauttimaan viimeisistä kuukausista kotona lapsen kanssa. Näin ainakin sanoin. Todellisuudessa en nauti mistään. Mikään ei tuo iloa minulle. Ahdistuin siitä kun hylkään lapseni päiväkotiin. Ahdistuin siitä kun en kuitenkaan viihtynyt enää kotona. Silti tunsin pientä lämpöä siitä, että pääsen kouluun. Koulusta minä tykkään.
Tämän vuoden kesänä, ennen koulun alkua, itkin sitä etten vain yksinkertaisesti jaksa enää. Väsymys kulutti sohvan jousitukseen kolon, ja matot lojuivat rullalla eteisessä viikkoja, koska niitä ei jaksanut/kiinnostanut/kyennyt mennä tuulettamaan ulos. Mies pakotti yksityiselle lääkäriin, koska omaan terveyskeskukseen ei saanut aikaa kesäpäivystyksen takia. Sain masennustestistä vaikean masennuksen pisteet. Aloitin lääkityksen ja vihdoin kunnolla tajusin, että en ole paska ihminen. Tajusin, että masennus on ollut syyllinen koko ikäni huonoon oloon. Jaksoin lähteä urheilemaan. Mies ei antanut vaihtoehtoja, vaan pakotti, jotta saisin energiaa liikunnasta. Aloin uskoa siihen, että jaksan käydä koulun loppuun kunnialla. Silmäni olivat avautuneet, ja tuntui että olin hukannut 20 vuotta elämästäni masennukselle. Tosin en tiedä täyttääkö lapsuuteni masennuksen kriteerit. Mutta kuitenkin, hetken kaikki oli hyvin!
Koulun alkaessa joka viikkoa piti repässä kännit luokan seurana. Oli kuulemma tärkeää tutustua luokkaan. Kissanristiäisiä oli tarjolla melkein joka päivälle, mutta rajoitin sentään kerta/viikko. Halusin erota miehestä. Sekoilin humalassa. Alkoholi ei sovi yhteen masennuslääkkeiden kanssa, nyt sen tiedän. Kuukauden jälkeen koulun alkamisesta yritin itsemurhaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)